Silloin ennen

Hiihtomuotia vuodelta 1944

Talviurheilumuotia vuodelta 1944. Liikuttavaa liikuntaa. Olimme mummolassa sotaapaossa Porvoosta .Pienessä mökissä asuttiin  me, äiti ja kolme lasta isän ollessa sodassa. Oli vain tupa ja kammari, jossa me asuimme. Tädit nukkuivat keittiötuvan puolella. Ahdasta oli, mutta voi kuinka siellä oli hyvä olla.Se uunin lämpö, tulen ritinä ja hiilloksen katselu ja radion kuuntelu kuulokkeilla rätisevästä kidekoneesta, ne kaikki oli juhlaa! Ja potkurilla meno... mahtavaa kyyditä pikkuveljeä, joka oli sidottu varmuuden vuoksi,ettei tippuisi kelkasta.Kerran tippui, huuli halki,arpi vieläkin näkyvissä. Äiti joutui viemään samalla kelkalla pojan ommeltavaksi lääkäriin n. 4 km matkan. Sisua vaadittiin todella.
Kaikilla meillä oli isän tekemät sukset.Ei mitään suksivoiteita, korkeintaan ehkä kynttilää. Vain tervatut pohjat,osittain kuluneet ja suojasäällä kärjetkin tuppasivat oikenemaan. Hiihtohousuista ei ollut tietoakaan.. Itse olen oikealla vanhimpana lapsena ja pikkuveli edessä. Nyt kun ajattelee, kun lumi tarttui noihin vaatteisiin, sukkiin ja lapasiin, miten niiden kuivatus silloin oikein onnistui.Saatiin peuhata lumessa mielin määrin.Tuonnäköisen joukon näkeminen nykyaikana ...oltaisiin kuin rääsyläisiä. Jospa  silloin olisi tullut vastaan nykyajan värikkäät skiasut goretexpintoineen, oltaisko uskottu silmiämme.

Ja matkat mummolaan oli hurjia, linja-auto oli niin matala, että äiti joutui seisomaan käytävällä pää kumarassa, vaikka oli 162cm pitkä . Me kolme lasta istuttiin penkillä ja aina joku oksensi siinä kamalassa katkussa, häkäpönttö linjurin perässä haisi ja kärysi. Ylämäissä kaikki ulos kävelemään ja aikuiset työntämään autoa.Oi aika entinen...ei koskaan enää palaa. Onneksi tuo on mennyttä, nyt on uudet vaikeudet.

Surku, en ole hiihtänyt kahdeksaan vuoteen.....syy mm se, että vävy sanoi mun suksien olevan liian pitkät kokooni nähden. Aikansa kutakin, nyt ajelen vaan pörällä myös talvisin, hienoa etten vielä ole ruvennut 'langenneeks naiseks'.